Muistan aina sen tunteen, kun raskauteni 24 viikolla menin vessaan. Pahaa aavistamatta kurkistin pönttöön. Kaikki oli punaista, aivan kirkkaan punaista. Muistan sen hysteerisen itkun ja huudon ja sen kuinka juoksin housut kintuissa ulko-ovelle ja huusin miehelleni, että nyt on jotain todella pahasti vinossa. Sain ihmeen kaupalla revittyä vaatteet niskaan ja kiiruhdime autoon. Soitin matkalla äidilleni ja itkin. Pääsimme TYKSin äitipolille ultraan ja siitä sitten laitokseen sisälle. Tilanne saatiin rauhoittumaan, mutta toisaalta se olikin vasta alkusoittoa.
Koko loppuraskauden viiletin kodin ja TYKSin osaston väliä, enemmän kuitenkin osastolla. Joskus vietin vuorokokauden, toisinaan taas viikon osastolla. Muutaman kerran pääsin jo ultran jälkeen kotiin aamuyöstä. Laukku oli aina pakattuna ja odottamassa portaikossa. Ongelmat alkoivat aina öisin. Muistan kuinka pelkäsin mennä vessaan öisin. Eipä ole koskaan aiemmin tullut tutkittua omia vessakeikkojaan niin tarkasti kuin silloin. Pitihän se nähdä joko taas lähdetään.
Mikään ei auttanut, maitopurkkia painavampaa ei saanut nostaa. Ei auttanut, vaikka olisin maannut koko päivän. Ja mikä "hauskinta" syytä ei koskaan löydetty mikä ongelmat aiheutti. Raskausviikolla 27 sain kortisoonipiikit, jotta neidin keuhkot kasvaisivat nopeammin. Pienin askelin pääsimme viikon aina eteenpäin. Kun rv 30 tuli täyteen alkoivat supistukset. Synnärille jo siirryttiin, mutta onneksi saatiin lääkkeillä tilanne taas rauhoittumaan. Sen jälkeen jatkoinkin estolääkitystä raskausviikolle 34. Eipä siinä sitten mennyt kuin viikko ja neiti päätti tulla maailmaan.
Synnytys ei mennyt kuin Strömssöössä, mutta niitä tuntemuksia ja kokemuksia en aio täällä enempää selitellä. Siihen olin valmistautunut, että lastani en tule syliin samaan heti synnytyksen jälkeen, mutta siihen en ollut varautunut miltä tuntuisi nähdä se pieni ihmisen alku aivan velttona ilman äänen pihaustakaan ja joka kiireen vilkkaa vietiin teholle keskolaan.
Sain lapseni ensimmäistä kertaa syliin neljä päivää synnytyksen jälkeen ja se oli maailman ihanin ja sanoin kuvaamaton tunne. Meidän keskonen painoin 3020g, joten pieni hän ei ollut, mutta painokaan ei auta siihen, että hengitystiet pysyisivät auki.
Tänään vietetään kansainvälistä keskoslasten päivää.
Katsoessani kohta nelivuotiasta tytärtäni tunnen suurta rakkautta ja kiitollisuutta, että hän on tässä...
HuGs
-S-
