Ikimuistoiset hetket kantavat läpi arjen. Ihania hetkiä on taas tullut vietettyä viimeisten päivien aikana. Yksi tärkeimmistä asioista, jonka olen viimeisen kuukauden aikana oikeasti sisäistänyt ja oppinut, on nauttia juuri siitä hetkestä jossa on.
Minä jos kuka olen aika mestari suunnittelemaan. Huomaan selaavani usein kalenteria (jota ilman en voi elää). Minusta on ihanaa merkitä kalenteriin kaikkea mukavaa tekemistä tuleviin päiviin. Välillä lasken kuinka monta päivää on milloin mihinkin puuhaan tai tapaamiseen. Tottakai olen laskenut kuinka monta päivää on seuraavaan lomaan tai jouluun ja koska nähdään ne ja ne ystävät. Ai että, kun suunnittelu on ihanaa, mutta mitäs sitten kun kaikki ei menekään aivan suunnitelmien mukaan. Sitten jännätään, ihmetellään, odotellaan ja pohditaan kuumeisesti mitä sitten tehdään ja kuinka kaikki oikein järjestyy. Ainahan asiat järjestyy. Ei ehkä juuri suunnitelmien mukaan, mutta kuitenkin. Kyllä liikaa kalenteriin tuijottelu ja suunnitelmallisuus on toisinaan ahdistavaa. Tässäpä on tapa, jota on vaikea itsessään muuttaa.
Pakko myöntää olleeni tilanteissa, joita ollaan odotettu, hehkutettu ja fiilistelty oikein urakalla, että liika hypetys pilaa monesti koko jutun. Huomaan katsovani tilannetta kuin ulkopuolisen silmin ja totevani, että tätäkö tämä nyt sitten olikin, aika laimeeta. Siksi päätänkin pysähtyä ja nauttia hetkestä ja niistä ihmisistä joiden kanssa juuri silloin olen.
Kuvat ovat edellisviikonlopun vierailulta (jota oli todellakin odotettu ja hypetetty), mutta kuitenkin olimme jättäneet suunnittelematta liikaa viikonlopun sisältöä. Fiilis oli kyllä aivan loistava. Hetkessä päätimme raivata koko olohoneen uuteen muotoon. Sohva vaihtoi paikkaa ja pöytää liikuteltiin paikasta toiseen. Tyytyväisinä lopputulokseen istahdimme vielä hetkeksi turisemaan ja syömään iltapalaa. Aamulla nautittiin maittava aamiainen. Todelllisuudessa kahvi piti lämmitää uudestaan mikrossa ja kananmunat olivat jäähtyneet (valokuvaaminen vei aikaa). Niin, tätä on kahden bloggarin todellisuus täydellisestä aamupalasta. Mutta hei, se hetki oli kuitenkin parasta. Saman henkisen ihmisen kanssa voi toimia juurikin näin eikä se tunnu kummastakaan hassulta.
Joskus huomaan tuijottavani tilanteita liikaakin kameran läpi. Jää aika monta mukavaa hetkeä oikeasti kokematta, jos aina vain roikkuu kameran takana. Se onkin välillä haastavaa. Tänä viikonloppuna jätin kameran kotiin, jotta voin olla oikeasti läsnä veljenpoikani syntymäpäiväjuhlilla. Jäi siis kakut kunnon kameralla kuvaamatta (kännykällä oli toki pakko ottaa sankarista kyntilöiden puhalluskuva). Mukava viikonloppu siis takana!
HuGs
-S-
